Puheenjohtajan pallilta

Kuka olen?

Nimi: Päivi Ahokas
Kotipaikka: Aura
Lapsia: Katri ja Tatu
Hevosia: 1
Poneja:1

Puheenjohtajana vuodesta 2007 lähtien

Heippa kaikille!

Olen seuran uusi puheenjohtaja. Nimeni on Päivi Ahokas ja olen ollut seurassa sen perustamisesta lähtien. Asun Aurassa mieheni ja lasteni kanssa. Ikää on jo kertynyt 41v, vaikken itseäni "NIIN" vanhaksi tunnekaan.

Minulla on kotona pieni talli, jota asuttavat lv-heppa Star Mint (My Mint + Zolimit Dotter) ja shettis Zagu (Kompis Fritiof + Zorrie W. D. Kanaalduk). Stara on ollut minulla ja 12 vuotta, tosin osa-omistuksessa Minnan (ed. puheenjohtaja) kanssa ensimmäisen vuoden ja Saku-poni on ollut hepan kaverina ja lasten ratsuna 10 vuotta. Tyttäreni kasvoi jo kauan sitten ponille isoksi, mutta onneksi Sakulle löytyy tunnollinen hoitaja, ettei vallan jää toimettomaksi.

Staralla on hypätty esteitä, Taru Kolehmainen ratsasti Kainuun-pytty 2 ja on kilpaillut Staralla myös koululuokissa. Itse olen käynyt vaelluksilla, joista pisin retki kesti 6 päivää ja yhteensä ratsastettiin 350km. Staran voi laittaa kärryjen tai reen eteen, ja sen kanssa voi myös harrastaa hiihtoratsastusta.

Olen löytänyt itselleni Todelliset Herrasmiehet; ne osaavat käyttäytyä, vaikka ovatkin oriita. Kesät ne viettävät yhdessä samalla laitumella omassa "Grand Ganyonissaan", kuuden hehtaarin jokilaitumella. Näin talvikaudella onkin syytä kiinteyttää kesän aikana saavutetut linjat rantakuntoon.

Sivun alkuun »

Alla vanhoja , edellisen puheenjohtajamme Minnan , jorinoita.

TALVEN RIEMUA....KO?

17.2.2006

Ah ihanaa, taas on mahdollisuus harrastaa kaikkia ihania "talvitreenejä" heppaystävien kanssa, vai onko?

Maanantai:

Pakkasta -15, hepo odottelee korvat tötteröllä toppaloimi päällä veräjän suulla.Vähän turhan kylmä treenilenkille, joten lähden metsään 8km:n kiipeilylenkille. Ihana kuunnella kun lumi rouskuu kavioitten alla ja puut kaartuvat lumen painosta katoksi polun ylle. Treeniä tulee kyllä mukavasti kun hepo nostelee jalkojaan polviin asti ulottuvassa lumihangessa. Aurinkokin pilkahtaa loppulenkistä luoden kimalletta hangelle.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Maanantai:

Nolla keli, hepo odottelee ylivirkeänä portilla. Kaikki tiet peilikirkkaat ja umpijäässä, joten lähden metsään 8km:n kiipeilylenkille. Yritän väistellä pahimpia vesipuroja ja litimärkiä puunoksia. Treeniä tulee kyllä kun hepo rämpii vuohisiin asti ulottuvassa kuravellissä. Loppulenkistä alkaa tietysti vielä satamaan. Kotona huomaan, että kenkä on jäänyt johonkin kuravelliin ja kaviosta tietysti iso kappale pois ...tituttaa!

Tiistai:

Pakkanen laskenut -8 ja lunta sataa hiljalleen. Vihdoin päästään kunnon treenilenkki. Vetäisen 30km reipasta 10km/h vauhtia ja päästään laukkailemaankin pitkiä pätkiä. Loppulenkistä lumisade loppuu ja aurinko alkaa paistamaan.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Tiistai:

Lämpöä +2 ja tihkusadetta. Onneksi paistaa se päivä risukasaankin ja sain kengittäjän kiinni joka lupasi tulla illalla lyömään kengän takaisin ja paikkaamaan kavion kun osui lähistölle muutenkin. Hepo joutui olemaan koko päivän sisällä kun metsätarha peilikirkas eikä olisi ilman kenkää pystyssä pysynyt...tituttaa!

Keskiviikko:

Pakkasta -10 ja aurinko paistaa. Hepo nautiskelee tarhassa päivän. Illalla lyödään pollet traikkuun ja lähdetään kouluvalmennukseen. Sormet ja varpaat on ikävästi kohmeessa kun laitetaan hevosille varusteita ulkosalla. Onneksi ne sulavat jo alkuverryttelyn aikana maneesissa. Tunti menee nopeasti ja opitaan taas paljon uutta. Kotimatkaa valaiseekin jo täysikuu auton valojen lisäksi.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Keskiviikko:

Nolla keli, sataa ja tuulee vietävästi. Hepo seisoskelee kypsänä tarhassa päivän. Illalla lyödään pollet traikkuun ja lähdetään kouluvalmennukseen. Ollaan litimärkiä kun laitetaan hevosille varusteita ulkona. Epätoivoisesti yritetään suojella satulaa kastumiselta ettei olisi takamus koko tuntia litimärkä. Koko alkuverryttelyn hepo sinkoilee joka puolelle kun tuuli paukuttelee maneesin seiniä. Tunti tuntuu ikuisuudelta kun en saa minkäänlaista kontrollia liian vähän liikkuneeseen ylienergiseen hepooni jonka ainoa elämäntehtävä tällä tunnilla tuntuu olevan kaikkien ihme asioiden kyttääminen ja sinkoileminen. Lopputunnista se tietysti vielä sinkoaa minut tutkimaan maneesin pohjahiekkoja. Tunnin aikana oli alkanut pakastamaan ja tiet olivat umpijäässä. Kieli keskellä suuta liukasteltiin kotiin täysikuun valaistessa...tituttaa!

Torstai:

Pakkasta -18 ja aurinko paistaa. Heposella vapaa päivä. Nautiskeli tarhassa köllöttelystä toppaloimi päällä.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Tortai:

Pakkasta -10 ja tuule 15m/s. Tuuli oli kaatanut puun hepojen tarhassa ja tietysti langat poikki. Sormet kohmeessa pilkotaan puu pois ja laitan uudet langat. Ei tee enää mieli lähteä mihinkään lenkille, ja tuskin tällä tuulella olisi hevosen selässä edes pysynyt. Olkoon taas vapaa päivä. Kyllä nyt .....tituttaa!

Perjantai:

Pakkasta -10 ja lunta sataa. Kaivetaan reki esiin ja lähdetään 10km:n rekiajelulle vällyjen alla. Hihkutaan kuin pikku mukulat kun reki "liiraa" jyrkimmissä käännöksissä. Loppulenkistä lumisade loppui ja pakkanen alkoi kiristymään joten jätin hikisen hevosen suosiolla sisälle.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Perjantai:

Pakkasta -5 ja lunta sataa. Kaivan kärryt esiin ja lähden 10km:n lenkille. Tilsoja kerääntyy yllättävän paljon. Huudahtelen kauhusta kuin pikku mukula kun heposella vähän väliä lakoaa jalat alta tilsojen takia. Kyllä ...tittuttaa kun unohdin viime kengityksessa laitattaa tilsakumit. Loppulenkistä lumisade muuttuu rännäksi enkä viitsi enää laittaa hevosta tarhaan.

Lauantai:

Pakkasta -8 ja aurinko paistaa. Miehiä alkaa lapsettamaan ja kaivetaan minisukset esiin ja lähdetään kokeilemaan hiihtoratsastusta. Lumi vaan pölisee kun heposet laukkaa ja miehet roikkuvat (suurimman osan aikaa mahallaan) perässä. Heposet innostuvat esittämään välillä jopa pukkeja kun on niin hauskaa.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Lauantai:

Lämmintä +4 ja vettä sataa kaatamalla. Uhmaan luonnovoimia ja kaikkiin sadevarusteisiin puettuna lähden 5km:n lenkille. Hepo on aivan viirupää ja kun yritän nostaa laukkaa se esittää sellaisen pukkisarjan, että lopulta jäätikkö kutsuu...tituttaa!

Sunnuntai:

Pakkasta -15 ja aurinko paistaa. Päätin antaa hepolle vapaa päivän. Siellä se köllötteli tarhassa toppaloimi niskassaan. Itsestäni tuntuu että taitaa flunssa tulla, mutta ehkä lämmin kaakao kuittaa tilanteen.

VAI MENIKÖ SE SITTENKIN NÄIN:

Sunnuntai:

Nollakeli, tuulee vietävästi ja sataa räntää. Hepolle tuli vapaapäivä, siellä se luimistelee tarhassa sadeloimi niskassaan. Itse makaan sairaalassa jalka paketissa eilisen jäätikköön tutustumisen johdosta....tituttaa ja pahasti!!!!!! Onneksi tämä kaikki oli vain fiktiota........vai oliko??????!!

Sivun alkuun »

KISATAAN!!!!

24.11.2005

Vuosi on taas vaihtumassa uuteen ja kisakausi kallistumassa lopulleen. Meikäläinen ei mikään varsinainen kisaihminen ole, minuun kun pätee nimen omaisesti tämä vanha sanonta että: "ei se voitto vaan reilu peli!": Osallistuminen on aina tärkeintä. On mukavaa lähteä välillä pois oman tallin nurkista katselemaan vähän "maailmoo". Mukavuutta lisää vielä se, että tallikaveri on samoissa lajeissa mukana joten matkaan päästään yhdessä.

Toiset reissut ovat onnistuneimpia kuin toiset, mutta aina kaikista jää kuitenkin joku muisto.

En sitten tiedä onko vika meikäläisissä vai hevosissa vai yhteistyössä, mutta aina meille sattuu ja tapahtuu.

Vuoden kahdet ensimmäiset kisat mentiin melkein "ulkomailla" eli ajoimme naapurisaarelle Kemiöön, ruotsinkielistä aluetta kun on niin ummikkona voisin sanoa olleeni ulkomailla.

Ekat kisat alkoivat jo hyvin edellisenä iltana kun meille ilmoitettiin ettei kannata yritää trailerin kanssa ylös tallin mäkeä liukkauden takia. Ajoimme siis suoraan Brosabyhyn (ruotsinkielinen hevosoppilaitos) josta kymmenen minuutin kävelymatka metsän läpi. Suoraan löytää kun ei poikkea polulta.

Totta kai meidän piti mennä suoraan, eikä kääntyä niin kuin polku. Onneksi ei ehditty pitkälle kun nähtiin paikallisia pihalla ja saatiin tarkemmat ohjeet. Sen verran aikaa kyllä meni, että kun ehdittiin perille minun olisi pitänyt olla jo verryttelyssä. Ei muuta kuin äkkiä toppavarusteet pois ja yrittämään sisään maneesiin, Kemsi kun oli erimieltä asiasta. Maneesissa on turvepohja ja hämärä valo.

No, saimme me jonkinlaisen verryttelyn tehtyä, viimeisen kahden minuutin aikana Kemsillä oli jo aika ajoin kaikki neljä jalkaakin maassa. Arvata voi, että itse suoritus oli loistava...heh heh! Tuli ainakin hyväksytty tulos, hyvä niin.

Toiseen kisaan valmistauduttiin jo huolella. Käytiin kotona aamulla 10km:n lenkki, ratsastettiin jälleen Brosabyystä kisapaikalle ja verryteltiin tarhassa tunti sekä maneesissa normi verryttelyt. Suorituskin oli jo huomattavasti hallitumpi ja pisteitäkin vähän enemmän. Tällä kertaa emme edes olleet viimeisiä.

Sitten kisattiinkin jo enemmän omassa lajissa. Eli kolmen vuoden tauon jälkeen matkattiin Forssaan matkaratsastuskilpailuihin kisaamaan 30km.

Edellisenä iltana ympättiin auto täyteen huoltokamaa hevosille ja itselle, aamulla lähdettiin puoli kuudelta matkaan ja napattiin huoltajamme Soila Paimiosta kyytiin. Matka oli jälleen mitä rattoisin, syötiin autossa aamupalaa, suunniteltiin ratsastus ja huoltostrategiaa ja naurettiin mahamme kipeiksi. Perillä meinasimme sitten jäädä parkkipaikkana toimivalle kentälle kiinni. Alitehoinen pakuni kun ei meinannut millään jaksaa tuupata traileria löysässä hiekassa. Ei auttanut muu kuin purkaa hepat pois kopista ja peruuttaa tyhjänä. Onneksi nyt onnistui. Oli siinä varmaan muilla taas naureskelemista nelivetojensa kanssa.

Eläinlääkärin tarkastus meni hyvin, mitä Kemsi nyt vähän pulttaili kun Oskari lähti juoksemaan, mutta sitä nyt ei kannata huomioida. Matkaan lähti yhteensä 8 ratsukkoa. Kaikki meni hyvin ekat 20km, mutta sitten yhden metsäpätkän jälkeen huomasimme Oskarin pudottaneen kenkänsä. Onneksi sillä on vahvat kaviot ja tiet oli melko pehmeitä joten pystyimme jatkamaan matkaa. Loppumatka taittuikin sitten hammasta puren ja kengittäjää haukkuen. Lohtua maalissa meille sentään soi se, että molemmat hevoset palkittiin luokissaan paraskuntoisimpina.

Sitten olikin jo vuorossa oman seuramme järjestämät koulu/este kisat. Niihin ei ehtinyt paljon treenaamaan ja stressaamaan kun kaikki aika meni kisajärjestelyissä.

Esteisiin osallistuimme peräti 50cm luokkaan. Ja voin sanoa, että sekin on suoritus minulta estekammoisena ihmisenä. Olin suorastaan onneni kukkuloilla ylitettyäni itseni niin paljon, että sain koko radan ratsastettua loppuun ja vielä puhtaasti. Suoritus ei varmasti ollut mistään oppikirjoista, mutta mutta.... Ainoana puhtaan radan ratsastaneena heltisi vieläpä voitto kotiin.

Kouluosuudella Kemsi oli jo niin kyllästynyt koko hommaan, että hölkkäsi koko radan jotenkin läpi. No, tavoite saavutettiin tälläkin kertaa, emme olleet viimeisiä.

Seuraaviin matkaratsastuskisoihin ei tarvinnut onneksi kauas lähteä, sillä ratsastimme 50km seuran järjestämissä kisoissa Paimiossa. Koville tosin otti kun oli koko edellisen viikon häslännyt järjestelyjen kanssa ja edellisen päivän viettänyt rataa merkkaamassa.

Matkaan kuitenkin päästiin kunnialla ja meitä olikin peräti 4 tässä luokassa. Kaikki meni hyvin ekan 10km, kunnes yllätys yllätys huomasimme ettei Oskarilla ole toista etukenkää. Nopeasti huoltojoukoille komennus hakemaan uusi kenkä kisapaikalla olevalta kengittäjältä. Soila rikkoi varmasti kaikki nopeusennätykset kaahatessaan tehtävää suorittamaan. Me jouduimme jatkamaan matkaa kävelyvauhdilla, tiet kivikovia ja asvalttiosuus edessä. Tea löi yhdessä tiehaarassa kengän Oskarille varmasti alle 3min ja taas mentiin. Aikaa kuitenkin oli tuhraantunut sen verran paljon, että alkoi tulla kiire aikataulun kanssa. Laukkasimme lähes kokonaan n.13km ja jipii olimme juuri ja juuri jälleen aikataulussa. Tauolla ehdittiin henkeä vetäistä kun oli taas aika jatkaa matkaa. Nopeutta jouduttiin jälleen pitämään yllä, että pysyisimme ihanneajassa. Kaikkea tätä haittasi vielä lähes 30 asteen helle.

Maaliin päästiin sentään kunnialla ja ratsastusaikaakin jäi vielä 10min jäljelle. Mittailtiin hevosten pulsseja, jäähdyteltiin ja odoteltiin koska päästäisiin lopputarkastukseen. Sitten kävi ikävä moka...steward mittasi Oskarilta pulssin joka hänen laskujensa mukaan oli 54. (suurin sallittu 56) Tea lähti rauhassa tassuttelemaan tarkastukseen ja yllätys, pulssi olikin 60! Eläinlääkäri mittasi kaksi kertaa, mutta ei auttanut tulos oli 60 ja hylätty. Tämän typerän vahingon takia kaverin hylkäys harmitti sen verran paljon ettei jaksanut oikein syttyä vaikka Kemsi palkittiinkin paraskuntoisimpana.

Sitten päätetiinkin jälleen lähteä koulua vääntämään. Tämä olikin oikein minun "braavuuri" reissu.

Tuliaisina oli rystyset auki ja silmä puoltoista viikkoa mustana. Tuli vähän erimielisyyksiä tuomarin kanssa pisteistä.

No ei vaineskaan, pojat olivat rähinöineet jotakin traikussa ja Oskarilta riimu rikki. Tea laittoi suitsia traikussa ja minä pitelin Kemsin riimusta kiinni oven suussa kun se yht´äkkiä kiskaisi päänsä sisään ja tietysti meikäläisen rystyset jäi karmin väliin ja kaikki iho rullalle. Onneksi on ensiapulaukku mukana autossa...jostain kumman syystä. Saatiin siis hepat traikusta ulos ja olin kiinnittämässä Kemsiä kiinni kun jälleen iski joku hepuli ja tämä heitti päänsä ylös osuen tietysti minua silmään pikku pikku päänsä kanssa. Lensin ketoon ja näin jopa otavan vilahdukselta. Kemsi riuhtoi niin kauan, että sai riimun irti päästään ja niin sitä kirmattiin villinä ja vapaana ympäri kisa-aluetta. Onneksi se sentään antoi itsensä kiinni parin yrityksen jälkeen eikä mitään vahinkoa päässyt tapahtumaan, mutta kyllä nolotti.

Verryttely tapahtui epätasaisella laitumella jolla ei oikein pystynyt tekemään mitään ihme kuvioita (ihan kuin niitä muka osaisimme). Sen verran siinä sentään ehdittiin pyörimään, että saatiin taas päivittelyn aihetta kouluratsastuksen tosikkomaisuudesta. Löytyi äitiä joka patisti koko ajan tytärtään hampaat irveessä, joku "valmentaja" jonka mielestä meidän hevoset vaan tölttää (jipii, omistan tölttäävän arabin!) ja tietysti niitä puoliveristen omistajia joiden mielestä taso kilpailussa oli ihan kehno ja hevonen oli huono kun ei pystynyt kunnolla verryttelemään ja muut ei väistä heitä ja joku oli tullut ravurinraadolla samaan luokkaan heidän kanssaan ja ratsastushousut oli väärän väriset ja ja ja ja.... Hohhoijaa!

Joka tapauksessa radasta selvittiin ja oltiin peräti 12/21 joten se siitä. Mustaa silmää sai sitten selitellä viikon verran joka paikassa.

Kisakausi päätettiin matkaratsastukseen ja 50km matkaan. Edellisenä iltana otettiin nokka kohti Ikaalista. Lähdettiin oikein kahdella autolla reissuun, minä ja Tea toisessa autossa ja huoltojoukot toisessa Soilan johdolla. Harvinaista kyllä, olimme jollain ihmeen konstilla onnistuneet puhumaan miehemme mukaan huoltamaan. Matka taittui sateen piiskatessa ja juttuja kertoillessa. Tietenkin niitä kerrottiin niin ahkeraan, että yht´äkkiä huomattiin olevamme Nokialla minne ei edes pitänyt päätyä. Tietenkään meillä ei ollut karttaa mukana, reitinhän piti olla ihan selvä. Ei muuta kuin soittamaan kaverille kotipuoleen ja tämä kaivamaan karttaa ja antamaan ohjeita. Ei tietenkään oltu huomattu myöskään ottaa majapaikkamme puhelin numeroa mukaan jotta voisimme ilmoittaa sinne myöhästyvämme. Vasta kymmenen aikoihin saavuimme perille. Ja ei kun hevoset treikusta karsinaan tai siis pilttuuseen johon oli väsätty tilapäinen levy oveksi. Pilttuu vain oli niin pieni, että Oskarilla oli vaikeuksia päästä kääntymään ja raukka parka oli vielä ensimmäistä kertaa yöpymässä vieraassa paikassa. Sitten hepoille safkat eteen ja tutustumaan omaan yösijaan joka oli aitan alakerta kerrossängyillä ja meriheinäpatjoilla. Idylliä kerrakseen, pirttipöydän penkkikin on yhtä pehmeä kuin meriheinäpatja, en voi suositella.

Nälkä oli tietysti myös hirmuinen ja olimmekin suunnitelleet, että "kotiuduttuamme" lähdemme käymään Ikaalisten keskustassa hakemassa jotain purtavaa. Meidän tuurillamme paikka oli kuollut kuin hautausmaa! Ei mitään elämää enää siihen aikaan ja vielä vähemmän ruokaa! Jouduimme palaamaan tyhjin vatsoin takaisin. Onneksi Tea oli tehnyt seuraavaksi päiväksi runsaasti pizzaa evääksi joten verotimme näitä varastoja.

Pari tuntia tuli yöllä jotenkin nukuttua ja aamulla kuuden aikaan kömmittiin hepoja ruokkimaan. Käytiin itse syömässä maittava aamupala ja sitten olikin aika jo valmistautua eläinlääkärintarkastukseen. Molemmat hevoset kävivät pahasti ylikierroksilla. Kemsi ei meinannut käsissä pysyä, on se jännä miten hevonen tietää mistä on kyse (matka on selvästi Kemsin laji). Tarkastus meni hyväksytysti ja tuliaisiksi tällä kertaa Tealle onnenpotku. Oskari heitti yllättäen pukit juoksutuksessa osuen tietysti Tean jalkaan, seurauksena mahtava musta kinttu ja turvotus.

Onneksi hepat rauhoittuivat kun päästiin matkaan. Meitä oli vain kolme lähtijää joten yhdessä taivallettiin vetovuoroja vaihdellen. Eka 30km oli oikeastaan ihan lasten leikkiä ja meni todella nopeasti. Maastot olivat mahtavat, ilma juuri passeli (n.8 astetta lämpöä, pilvipouta) ja ennen kaikkea hevoset olivat todella innokkaita ja pirteitä. Tauolla eläinlääkärin tarkastus meni jo rutiinilla ja ehdittiin vähän syömäänkin. Suurin osa ajasta meni hevosten loimittamiseen ja taas loimien riisumiseen. Pojilla ei oikein tahtonut huumori riittää tauolta lähtemiseen, mutta onneksi matkan aikana vauhtia alkoi taas löytymään. Ratsastimme ihan rauhassa ja ratsastusajasta taisi jäädä peräti 2 minuuttia käyttämättä kun ratsastimme ripa rinnan maaliin. Lopputarkastuksessa kaikki edelleen ok, ja saimme kaikki kolme hyväksytyn tuloksen. Oskari palkittiin paraskuntoisimpana.

Ei muuta kuin kamat kasaan, hevoset traikkuun ja nokka kotia kohti. Nämä yöpymisen vaativat kisamatkat ovat omalla tavallaan todella ihania ja hauskoja, mutta myös äärettömän rasittavia. Täytyy vaan ihmetellä niitä maailman matkaajia jotka menevät kisoista kisoihin kuukausi tolkulla.

Joka tapauksessa kisavuosi on nyt takana ja ollaan matkalla kohti uusia haasteita. Ensi vuoden tavoitteeksi ollaan asetettu hyväksytty tulos 80km:n matkalta ja jostain aluekoululukilpalusta hyväksytty tulos. Vuoden päästä voidaan sitten taas ihmetellä, miten on tavoitteiden käynyt.

Iloista vuoden loppua kaikille!!!!

Sivun alkuun »

HEVOSENOMISTAJAN HAASTEITA

Ainahan on sanottu, että hevosharrastuksen suola on juuri se, että koskaan ei ole valmis. Tämän lauseen varmasti jokainen aktiiviharrastaja allekirjoittaa.

Haasteita on yllin kyllin jo silloin kun hevostelun aloittaa, oppimista hevosen käsittelystä ratsastukseen ja ajamisen ihmeellisiin kuvioihin.

Loputon haasteiden virta alkaa sinä päivänä kun päätät hankkia OMAN hevosen. Ensimmäiseksi miettimään minkälaisen pollen haluaa, mistä siihen hankkii rahat ja mistä löytyy kunnollinen tallipaikka, jossa juuri oman pollen erityistarpeet otetaan huomioon. Sitten vaan tutkimaan ilmoituksia ja kiertelemään Suomen maata karvaturpia katselemassa ja kokeilemassa. Voi onnen täyttymystä kun ikioma karvajalka vihdoinkin seisoo tallissa. Ja vasta nyt alkaa hevosen omistajan arki, yllättäen huomaat ettei hevosen omistaminen olekaan pelkkää ratsastusta.

Olen itse onnellisessa asemassa ja saanut harjoitella hevosen "omistamista" vuokrahevosen kanssa omistajan jakaessa vastuun. Kun vihdoin hankin oman hevosen, tiesin tai siis luulin tienneeni mihin ryhdyin.

Jokainen hankkimani hevonen on hyvä esimerkki siitä miten hevosta ei koskaan kannata hankkia.

Star Mint oli 4-vuotias ori, jolla oli vähän ajettu, mutta ei juuri mitään muuta tehty. Kurkkasimme Päivin kanssa karsinaan ja taputimme poikaa kaulalle, tämä on meidän!

Dream Loverin ostaessani olin sentään käynyt katsomassa sitä ennen jo yhtä hevosta. Saavuimme Tampereelle eräälle tallille ja Dream hirnui tarhassa kun astuimme ulos autosta, se oli sillä selvä!

O'Boy oli minulle jo vanha tuttu, se oli se hevonen lomituspaikassa jonka karsinaan ei koskaan saanut mennä ja jonka ainoastaan isäntä vei ulos. Mennessäni katsomaan sitä pitkästä aikaa, se riepotti minua riimunnarussa ympäri pihaa. Lupasin hakea sen seuraavalla viikolla.

Olin vihdoin päättänyt toteuttaa yhden unelmani ja hankkia arabin. Khamsin oli Tuurissa asti, mutta ajelin liukkaalla talvikelillä 5 tuntia sitä katsomaan. Heti koskettuani siihen tiesin , että olin taas mennyttä naista. Koeratsastus meni täysin penkin alle, mutta uskoin lujasti, että opin ratsastamaan riittävän herkästi tätä kuumaa pakkausta. Sitä harjoittelen edelleen. Hain Kemsin kuukauden päästä.

Se on kuitenkin sanottava, että yhtäkään hankintaani en ole katunut!

Olen hevosineni asustanut kuudella eri tallilla ja nähnyt monen moista hevosen pitoa. Olenkin sanonut, että hevoseni ovat nyt täydellisessä paikassa: omistaja on fiksu, hoitaa hevoset juuri niin kuin haluan ja kaikki muukin sujuu juuri niin kuin itse tykkään. Kaikki nyt arvaavatkin että hepat seisovat omassa tallissa.

Okei, minulla on hevoset ja talli. Pari haastetta hoidettu. Jatkuvia haasteita tarjoaa ruokinta ja ruoan hankinta. Aina tuntuu, että hevonen on joko liian laiha tai liian lihava, pitäisiköhän lisätä kauraa, mutta sitten se taas kuumenee liikaa. Se on vähän alakuloinen, taitaa tarvita rautakuuria vai olisikohan "jostain" vitamiinilisästä jotain apua jne jne. Jatkuvaa tasapainottelua. Rehun saanti ja laatu vaihtelee jatkuvasti. Joka kesän sydän syrjällään toivoo kunnon heinäpoutia.

Hevosten terveys ja eläinlääkäri joka ymmärtää jotain myös hevosista on oma ongelmansa. Milloin hepo arkoo oikeaa takastaan, milloin vasenta etustaan. Välillä sillä on selkä kipeänä ja muutenkin käyttäytyy ihan oudosti. Oma ryhmänsä on tietysti tapaturmat, jotka kummasti aina sattuvat iltaisin tai viikonloppuisin eläinlääkäreiden päivystysaikaan. Päivystyspiirithän ovat laajat joten lääkäriä voit odotella pitkäänkin lauantai-illalla saunan jälkeen. Onneksi nykypäivänä jo suurin osa kuntien eläinlääkäreistä joutuu niin paljon tekemisiin hevosten kanssa, että apu yleensä löytyy. Ongelman yleensä tekee se, että kemsi on eläinlääkärikammoinen ja aika moni eläinlääkäri on "hevoskammoinen" , lupaava yhdistelmä. Onpa kerran jouduttu etulavan parin sentin haava "jättämään" paranemaan ompelematta, kun kemsi monesta rauhoittavasta huolimatta onnistui välttämään haava-alueen puudutukse, siihen kun ei ollut asiaa koskea kenelläkään muulla kuin minulla ja itse kun en eläinlääkärin pätevyyttä ole lunastanut. Eläinlääkäriä asia jäi vaivaamaan pahasti, ja hän soittikin seuraavana päivänä tiedustellakseen hevosen vointia.

Ja sitten on tietysti ainainen murheen tuottaja, eli kengitys. Asumme siis korvessa, ( 35 km turusta?? ) kaikilla kengittäjillä ei ole intoa lähteä näin "kauas". Osa ei suostu kengittämään arabia kun sellainen on joskus saattanut hänet sairaalakuntoon. Osa kengittää vain ravureita jne. Onnekseni kengittäjämme ovat aina olleet kavereita jotka tuntevat almanakan ja kellon. Heillä on myös puhelin jolla ilmoittaa jos he ovat pahasti myöhässä. Perusasiat ovat siis kunnossa! Vielä kun kaikkien hevosten liikkeet saataisiin kunnollisiksi. Tiedän kyllä, että kengityksellä ei ihmeitä saada aikaan jos hevosella on virheliikkeitä. Mutta mutta. jos hevonen tänään liikkuu hyvin ja puhtaasti, se huomenna kengitetään ja ylihuomenna sen ravi muistuttaa Shetlannin-ponin vastaavaa takajalkojen takoessa tasaista rumpukomppia. väittäisin että jotain on mennyt pieleen. No erehdyksiä aina sattuu ja onneksi kavio on kasvavaa materiaalia ja asia saadaan korjattua seuraavassa kegityksessä, toivottavasti!!

Toinen asia on irtoavat kengät. Tässä asiassa meikäläisen proput paloivat ensimmäisenä talvena kun talutin hevosta 15 km liukkaalla tiellä kotiin treenilenkillä. Seuraavana päivänä marssin maatalouskauppaan hakemaan nauloja ja kotkauspihdit. Onneksi olen se kengittäjien kauhu, joka on aina nenä kengän ja kengittäjän vasaran välissä kyselemässä 'mitä sä nyt teet? kui sää noin laitat?', joten kengän takaisin lyönti onnistui vain 10 vääntyneen naulan jälkeen.

Nyt olen jo aika haka ja selviän kengän takaisin lyönnistä viidellä naulalla, tosin kenkiäkään ei ole irronnut samaan tahtiin.

Sitten kun tämä kaikki on kunnossa, voit alkaa valmentamaan hevostasi ja siinä riittää sarkaa! Ohjeita tulee kyllä tuutin täydeltä joka puolelta, mutta ne eivät välttämättä sovi juuri sinun hevosellesi tai sinun aikatauluusi. Itse olen sitä mieltä, että monipuolisuus on valttia ja hevosella kuin hevosella pystyy tekemään mitä vaan. Vaikka päälajini onkin matkaratsastus niin monipuolisen maastoilun ( lyhyttä 5 km , pitkää 40 km , kiipelyä ) lisäksi ajan viikoittain kärryillä, käyn kouluvalmennuksessa ja toisinaan estekammostani huolimatta hyppäänkin. Tämän kaiken kun vielä saa tasapainotettua muitten töitten kanssa niin että hevosten kunto kasvaa! Alan olla yhä vahvemmin samaa mieltä kaikkien vanhojen hevoskonkareiden kanssa, että hevosten kanssa touhuaminen on pelkkään haastetta päivästä toiseen. Koskaan et voi tietää mitä huominen tuo tulleessaan, minkä ongelman se heittää ratkottavaksi. Mutta yhtä kaikki, ongelmat on tehty ratkottavaksi ja onnistumisen tunne on aina yhtä palkitseva oli sitten kyseessä pienet taikka isot haasteet.

Sivun alkuun »

HEVONEN ON HEVONEN!

1.4.2004

Vuosi on taas vaihtunut ja edessä uudet kujeet, ainakin hevosilla; ikään, rotuun, sukupuoleen tai kokoon katsomatta. Tasavertaisuuden nimissä kaikki hevoset ovat hevosia ja piste.

Tämä lienee selvää kaikille tämän sivuston vakiolukijoille. Lähes yhtä selvää on, että melkein jokainen ex-ravurin omistaja on törmännyt seuraavaan keskusteluun:" Mikäs hevonen sulla on?" - "Se on sellanen ex-ravuri" - "Ai jaa!" Ja siihenhän se keskustelu sitten tyrehtyykin, eihän se ex-ravuri ole mikään hevonen.

Kun itse hankin ensimmäisen oman hevoseni, amerikkalais-venäläisen lämminverioriin, olin innosta soikeana, kun ajattelin, että vihdoin pääsen osallistumaan kaikkiin kivoihin tapahtumiin, mitä hevosen omistajille järjestettiin; seurakilpailuihin, mätsäreihin ja illanistujaisiin jutustelemaan muiden hevosten omistajien kanssa hepojen edesottamuksista.

Ja pääsinhän minä osallistumaan kaikkiin näihin... tosin yleensä jäi vain paha mieli, kun seurakilpailujen tuomari saattoi 'vahingossa' möläyttää, että:" Aina noita pahuksen ravurinraatoja täytyy olla joka kisassa!" Mätsärissä kuulin kerran kommentin, että:" Otetaan nyt ensiksi noi lämpöset pois ja ruvetaan sitten arvostelemaan hevosia". Illanistujaisetkin tahtoivat päättyä siihen, että jopa minä suulaana ihmisenä istuin hiljakseen nurkassa ja kuuntelin kenen puoliverinen oli missäkin valmennuksessa tai kilpailussa suorittanut laukanvaihtoja joka askeleessa tms. Kerro siinä sitten riemusta hihkuen, että meikäläisen polle nosti vihdoin oikean laukan, eipä se kyllä olisi ketään kiinnostanutkaan.

Siihen aikaan tämä 'ongelma' oli lähinnä lämminveristen hevosten omistajilla, ex-ravuri suomenhevosen omistajan edistymistä ja kyseltiin joko kaikki "kauhean ravurin elkeet" oli saatu pois. Nyt suuntaus alkaa jo selvästi olemaan se, että suomenhevosetkin jaetaan entistä selvemmin ravisukuisiin ja ratsusukuisiin. Kunnon ratsuihmiselle merkitsee paljon, onko hevosesi esim. ratsuori Kelmin tai Aatamin jälkeläinen.

Tämä kaikki show tuntuu ainakin meikäläisestä pelkältä pelleilyltä. Jokainen hankkii oman hevosensa omien mieltymyksien ja tarpeidensa mukaan, mutta ei se silti tarkoita, että vain sen tyypin hevoset ovat ovat niitä ainoita ja oikeita hevosia. Ainahan on rotuja tai hevostyyppejä, joita ei ikimaailmassa huolisi itselleen, mutta se ei silti mielestäni oikeuta mollamaan ja arvostelemaan toisten valintaa.

Itsekin sain kuulla mielenkiintoisen kommentin eräältä tutulta kerrottuani hankkineeni arabin:" No vihdoinkin sinäkin tulit järkiisi ja lopetit sen ravureiden ratsimisen!" Jäin sanattomaksi! Mielestäni en ole sen parempi ihminen, seisooko tallissani lämminverinen vai arabi, ehkä tässä on sama asetelma, kuin autotallissa Mersu tai Lada.

Usein olen miettinyt, mistä vastakkain asettelu johtuu. Onko syynä mahdollisesti tämä yhteiskunta joka koko ajan painottaa kilpailemisen ja pärjäämisen merkitystä? Tuskin kukaan kuvittelee ex-ravurinsa pääsevän samalle tasolle Matadorin tai Cynan kanssa. Mutta... kuinkas moni puoliverinenkään siihen pystyy?

Onko syynä sitten jonkunlainen kateus? Tässä vaiheessa kaikki 'ratsuihmiset' puskahtavat varmasti nauruun. Tulee vaan mieleen, että ex-ravureita myydään todella halvalla ja niistä saa oivallisen harrasteratsun. Kukaan ei odota sinulta mitään, kun sinulla on vain tuo ravurinraato. Ratsusta saakin maksaa huomattavasti enemmän ja vähän väliä joku kyselee, että mitää sää sen kanssa kisaat ja oletko pärjännyt, mitkä ovat tavoitteet jne. Sano siinä sitten, että me vaan köpötellään pari tuntia metsässä ja käydään silloin tällöin kentällä jos sattuu huvittamaan.

Hulluksihan sinut leimataan, kylällä kiertää välittömästi juttua kuinka hyvä hevonen menee ihan hukkaan jne. Tämä on vielä ihan koettu juttu, ei sormilla lasketa niitä kertoja, kun minultakin on kysytty, mitä teen/kisaan arabini kanssa, mutta kukaan ei koskaan kysy, mitä teen lämppärini kanssa.

Syitä varmasti löytyy, mutta kaiken kaikkiaan tosi asia on se, että olipa hevosen rotu mikä tahansa, se vaatii hyvää hoitoa, ruokaa, vettä, liikuntaa ja huolenpitoa. Tässä yhteiskunnassa hevosurheilu ja hevosharrastajat ovat erkaantuneet tosi pahasti toisistaan. Meidät huomioitaisiin huomattavasti paremmin, jos kaikki hevosenomistajat ajaisivat yhdessä asioita tasapuolisesti. Lopetettaisiin jatkuva jakaminen ravi- ja ratsuhevosiin ja vielä nämäkin jakaantuvat ns. alajaostoihin juuri rotujen tai lajien mukaan. Olemme todella sekalainen seurakunta, jota kukaan ei ota tosissaan.

No joka tapauksessa, yhteiskunta on mitä on ja sille me emme tunnu voivan mitään. Ravuriratsastajat on kuitenkin aikoinaan perustettu juuri siksi, että voimme mennä rinta rottingilla seurakilpailujen helppo Ö luokkiin, esitellä ylpeänä hepojamme näyttelyissä ja kertoa illanistujaisissa niistä häikäisevistä suorituksista, joita pollemme ovat tehneet samanlaisten ja samanhenkisten ihmisten kanssa. Ärsytämme varmaan olemassa olollamme jotakin, mutta kaikille on tilaa ja oikeus touhuta, harrastaa ja kilpailla hevostensa rotuun katsomatta.

Sivun alkuun »

VASIKKA RODEOTA!

26.12.2003

Tervetuloa minunkin puolestani uudistuneille ja laajentuneille kotisivuillemme. Yksi näiden sivujen uutuus pitäisi olla puheenjohtajan palsta ja yritänkin nyt kuukausittain kirjoitella jotain höpinöitä seurasta, hevosista ja jollen muuta keksi, niin ilmoista.

Tämän kerran jorinoissa ajattelin kertoa omista hevostaustoistani lapsuudesta tähän päivään. Nämä kaikki elämäni varrella vastaan tulleet hevosystävät ovat muokanneet mielipiteitäni ja suvaitsevuuttani (eli hermojani) siihen, että ajatus Ravuriratsastajien perustamisesta eräänä päivänä päähäni pälkähti.

Syntynyt olen maalaistaloon Paimiossa ja ensimmäinen hevoskontaktini 5-vuotiaana olikin naapurin papan suomenhevonen Virkku. Virkku oli "vanhan ajan jäänne", jonka kanssa edelleen tehtiin metsätöitä ja välillä vähän koottiin heiniäkin pellolta. Jos vain satuin näkemään, että Virkku lähti pihasta tukkireki perässään olin alta aikayksikön tien varressa odottamassa pääseväni "auttamaan" Runar pappaa metsätöissä. Vastuullinen tehtäväni kun oli pidellä Virkusta kiinni sen aikaa, kun kuormaa tehtiin. Voi sitä riemua, kun joskus pääsi vielä isompien tyttöjen avustuksella vähäksi aikaa istumaan Virkun selkään. Aika aikaansa kutakin, Virkku vanheni ja eräänä päivänä auto vei sen pois.

Hevoskärpänen oli siinä vaiheessa jo pahasti purrut ja ikääkin karttunut lähemmäs 10 vuotta, joten uskalsi jo pyöräillä viiden kilsan päässä olevalle ravitallille. Siellä jälleen isompien tyttöjen kiusana roikuttiin jaloissa ja riemuittiin jos joskus päästiin harjailemaan. Kauhulla seurattiin nuorten hevosten opettamista kärryjen eteen ja ihastuksesta mykkänä notkuttiin mukana ravireissuilla. Leikitkin keskittyivät pelkkiin hevosleikkeihin ja paras "leikkikalu" oli Onnentyttö niminen vasikka, josta koulutin itselleni 8-vuotiaana "hevosen". Parin viikon ikäisestä vasikasta asti kuljettelin sitä ulkona, opetin juoksemaan liinassa, pysähtymään ja seuraamaan. Puolen vuoden iässä se oli jo niin iso, että pystyin kipuamaan sen selkään ja niin sitä mentiin. Naapureiden iloksi paineltiin metsäteillä ja pelloilla tukka hulmuten aina niin kauan, kun pysyin selässä ja joka kerta kun muksahdin alas Onnentyttö pysähtyi ja odotti, että kipusin selkään takaisin ja taas mentiin. Sekin ilo loppui, kun Onnentyttö kasvoi, poiki ja aloitti oikean lehmän elämän.

Silloin tällöin, kun viikkorahoista sai tarpeeksi kasaan käytiin myös polkupyörillä 20 km:n päässä olevalla ratsastustallilla ja sieltä vähän oppiakin saatiin.Jokapäiväiseksi harrastus kävi vasta täysi-ikäisenä. Alkuun parina kolmena päivänä viikossa ratsastustalleilla ja parin vuoden päästä tuli elämääni ensimmäinen vuokrapolle, arabiristeytys Maruscha. Maru muutti samaan talliin lämminveritamma Mysteriinan kanssa, jota myös toisinaan ratsastelin ja ajoin. Tällä tallilla pidimme myös vähän ratsastustunteja ja sen jakson aikana tapasinkin monta pollea Marun ja Riinan lisäksi, shettiksistä puoliveriseen.

Sitten olikin jo aika saada oma hepo. Yhdessä ystäväni Päivin kanssa ostimme 4-vuotiaan lämminveriori Star Mintin. Staralla ei ollut varsinaista ravitaustaa, vaikka sitä ajettu olikin. Meillä se pikkuhiljaa opetteli ratsun hommia. Reilun vuoden kuluttua vaihdoin paikkakuntaa ja katkeran "tappelun" jälkeen luovuin Starasta.

Uusi hepo oli saatava ja pari viikkoa tämän jälkeen tallissa seisoi amerikkalais-venäläinen lämminveriori Dream Lover. Dream oli koko elämänsä ollut ratsuna ja sen kanssa työskentely olikin vain ratsastelua ja hiomista. Viitisen vuotta minulla oltuaan se loukkasi takajalkansa ja siirtyi viettämään eläkepäiviä hoitajansa hellässä huomassa, kunnes oli aika siirtyä vihreämmille niityille.

Dreamin kanssa vietimme kolmisen vuotta talleilla, jossa oli keskitytty raviurheiluun. Pari vuotta asuin paikassa, jossa maksoin asumiseni ajamalla tilan kahta lämpöistä ja opettamalla 1-vuotiasta ravielämän saloihin. Pääsin myös hiittaamaan radalle ja perehtymään ravikilpailijen kiemuroihin. Samanaikaisesti Dreamin kanssa minulla oli jo O'Boy, jota tälläkin hetkellä katselen ikkunasta kirjoittaessani. O'Boy oli Staran täysveli ja tuli minulle samasta paikasta, kun sen omistajat soittivat ja kysyivät, jos kokeilen saanko pollesta mitään. O'Boyta oli treenattu 4-vuotiaaksi asti, jolloin se oli tapaturmassa telonut jalkansa pahasti ja viettänyt tämän jälkeen joutilaan elämää viisi vuotta, ennenkuin se minulle tuli. Tänä päivänä sen kanssa on käyty vaelluksilla, kisattu matkaa max. 50 km ja esteitä 80 cm. Aika näyttää mitä sen kanssa vielä tullaan tekemään.

Toinen tarhassa seisova oma polleni on 9-vuotias arabiruuna Khamsin, joka muutti elämääni kolme vuotta sitten. Sen kanssa olen käynyt vaelluksilla ja kisannut matkaa. Matkaratsastuskisoihin olisi tarkoitus taas ensi kesänä suunnata. Toinen haaste nyt, kun alamme käymään kouluvalmennuksissa, joka on meille molemmille melkoista pakkopullaa, mutta oppia ikä kaikki.Tarhassa juoksentelee vielä omieni lisäksi suomenhevosruuna Ollen-Oskari, ex-ravuri sekin.

Siinä olikin taustoja ihan riittämiin. Monen moista on vastaan tullut ja aika on opettanut ottamaan jokaisen hevosen omanlaisenaan, hyväksymään kaikki hevoset rotuun, sukupuoleen, ikään ja käyttöön katsomatta. On ollut rikkaus tavata monen rotuisia hepoja ja näin on löytynyt se itselleenkin sopiva rotu. Hnekilökohtainen mieltymykseni ovat arabit ja lämminveriset, kumpainenkin minulla nyt on, joten olen varsin onnellinen hevosihminen.

Sivun alkuun »